perjantai 10. heinäkuuta 2015

Opening Up and How Important Can it Be


Hei taas!

Oli pakko tulla kirjoittamaan ylös tämän aamuisia ajatuksiani. Jotenkin taas tuntuu hyvältä palata MAM:n pariin ja päästellä höyryjä ulos. Onneksi minulla on aina kuitenkin tämä blogi, jolle avautua, kun eipä tuota painonhallintahoitajaakaan enää ole.

Eilinen vapaapäivä, ja varsinkin edellispäivä menivät suhteellisen hyvin. Keskiviikon vapaapäivä oli aamusta alkaen toimintaa täynnä, eikä paska-ajatukset ehtineet tulla päähäni lainkaan. Aloitin aamuni rauhassa, kävin lenkillä ja ylitin jopa omatkin odotukseni siitä, miten lenkillä pärjäsin.

En tiedä miten pitkä lenkki oli, mutta kesto oli noin 45min, josta suurin osa reipasta hölkkää. Oli loistavaa tajuta, että jaksoin hölkätä Onkilahden toisen puolen kokonaan yhteen pötköön. Sykkeet olivat maksimissa (182-184), muta jaksoin, ja se oli parasta. Ihaninta oli se, kuinka valotolpat jäivät yksi toisensa jälkeen taakseni. Jokaisen tolpan kohdalla mietin "vielä tämä yksi väli". Lenkn jälkeen suihku ja safkan vääntöä. Viimeiakoina on mennyt yllättävän paljon kalaa. loppuilta kului ystävien kassa kaverini siskolle häämeikkiä ja -kampausta tehden.

Eilinen vastaavasti tuntui menevän penkin alle karppauksen ja painonhalinnan osalta. Pikkuveljeni tuli Vaasaan ja olimme sopineet menevämme tätimme kanssa syömään ja muuten vaan olemaan. Kävimme syömässä Svensa Glubbenilla. Ravintolan lounastarjoilu oli todella armollinen karppaajalle, ja taas huomasin syöväni kalaa mielin määrin. Pähkinä-siemen sekoituksesta todella paljon plussaa!

Jälkiruuan kanssa menin sitten mokaamaan. Oli torstai, joten tarjolla oli pannukakkua, mansikkahilloa ja kermavaahtoa. Otin yhden palan, vähän mansikkahilloa mutta paljon kermavaahtoa. Kermavaahto maistui siltä, ettei siihen oltu lisätty sokeria, toisinkuin mansikkahilloon. Vatsa ei todellakaan pitänyt valinnoistani ja ramppasinkin aika nätisti vessan puolella koko loppupäivän.

Pahin juttu oli varmaan se, että olin ajatellut käyttäväni Easy Fitin ilmaiskoritn torstain vapaapäivän kunniaksi, ja olin suunnitellut, että menen salille iltapäivästä vähän uumoilemaan ja tutustutumaan, niin sanotusti tutkimaan paikkoja. Veljeni perheineen lähtivät takaisin Seinäjoelle vasta kuitenkin myöhään iltapäivästä, ja kuuden aikaan illalla tajusin olevani kotona yksin tylsistyneenä. Ilmaiskortin sai käyttää vain asiakaspalelun ollessa auki.

Keli oli huono ja mielenkiinto kaikkeen maassa. Tuntui että kyseisenä päivänä oli ollut jo niin paljon tekemistä. Masensi ajatus syödystä pannukkusta ja salille menemättömyydestä. Heti piti mokata. Tylsyys vain tuntui sakenevan ja päätin käydä hakemassa Lidlistä Skyrejä. Mukaan tarttui myös pistaasi- ja cashewpähkinöitä. Syödä mussutin kaiken melkeimpa saalta istumalta, joten eilinen meni kokonaan penkin alle. Ihan liikaa kaikkea, enkä päässyt edes salille. Hyvä minä. Tylsyyksissäni kuitenkin lämmitin suanan ja päätin herätä seuraavana aamuna, eli tänä aamuna, aikaisin ja lähteä edes lenkille ennen työvuoroa.

Heräsin aamulla ensimmäisen kerran klo 7, sillä Siru tuli ruinaamaan ruokaa. Jostain syystä päätin kuitenkin nukkua "hetken" vielä. Heräsin yhdeksältä ja aamuvitutus tunkeutui päähäni saman tien. Mieleni olin jo päättänyt etten ehdi ennen työpäivän alkua mihinkään, jos aion ruokaakin vielä ehtiä tekemään. 

Seli seli, vali vali.

Mun on pakko alkaa heräämään aamuisin viimeistään seitsemältä, ei tästä touhusta tule muuten yhtään mitään. Aikoinaan muistan kuinka heräsin aamulla jopa jo viiden aikaan, että ehtisin ennen aamuvuoroa salille treenaamaan. Missä on sama into nyt?

Ajatukset tuntuvat olevan samalla  tasolla, mutta toteutus tökkii pahasti. Syy siihen, miksi sinne lenkille niin kovasti olisin halunnut, on juurikin se, että saisin siitä sitä niin kovasti toivottua energiaa ja onnellisuutta, hyvää fiilistä ja endorfiilihuumaa. En niinkään kulutusmielessä. Mutta jos ämmä jää aamulla nukkumaan vielä "hetkeksi", menee loppupäiväkin aivan päin prinkkalaa. Ihanaa, kun takaraivossa sykkii edelleen se eilinen pannukakku.. Kaiken kukkuraksi voin kuvitella millainen työpäivä on luvassa; kiireinen ja hikinen, paljon ihmisiä ja mihinkään et ehdi revetä. Argh.

Tässä on nyt pakko tapahtua jokin muutos. Lupaan, MINÄ LUPAAN, tänään menen ajoissa nukkumaan ja herään vaikka väkisin aamulla ajoissa, jotta voin ajan kanssa käydä lenkillä ja lähteä töihin.

Onneksi huomenna on kuitenkin uusi aamu ja uusi mahdollisuus.


ps. Jotain hyvää kuitenkin tälle viikkoa; ostin Psylliumia ja makeutusainetta. Pitäisi vain kaivella hieman nettiä ja päättää mitä haluan leipoa (ja koska?)

maanantai 6. heinäkuuta 2015

What Am I Worth




Hei sinä, joka ehkä sattumalta luet tätä!

Siitä on vuosia, kun viimeksi kirjoitin yhtään mitään tänne. 

Minulla ei välttämättä ole edes tarkoitus jatkaa tämän blogin päivittämistä samalla tavalla, kuin ennen, mutta tämän hetkisille mietteille tämä on juuri oikea portaali. Toisin sanoen, kunhan kirjoittelen itselleni. Jätän taakseni jotain, mitä voin vanhana vielä kiikkustuolissa lueskella.



Elämä on heitellyt paikasta toiseen, ja näin kun mietin kahta vimeistä vuotta... suurin osa siitä on ollut todella vaikeaa, voimia vievää mutta myös opettavaista.

Se, mitä nyt aion, on jotain kauan sitten unohtunutta, mutta jotain mitä olen kaivannut valtavasti. Elämä ei aina ole ruusuilla tanssimista, ja silloin kun se sitä on, otan siitä kaiken irti. Tälläinen ajattelumalli ei todellisuudessa ole mitään muuta, kuin kaksipäinen miekka. Minä satutin itseni siihen, verisesti ja idioottimaisuuksissani kahteen kertaan.

On todella typerää ajatella, että kaikki se työ, uurastus, palava into ja onnellisuus vaihtui huonoihin parsuhteisiin ja toiveajatteluun perheestä ja turvallisesta miehestä. Tällä samaisella hetkellä olisin valmis vaihtamaan viimeiset kaksi vuotta pois elämästäni, päästäkseni siihen tilanteeseen ja hyvänolon tunteeseen itsestäni, jota koin reilun vuoden putkeen Seinäjoella asuessani ja Fressillä treenatessa. Se oli aikuisten oikeasti tähänastisen elämäni parasta aikaa.

Oppia ikä kaikki, ja AINA kantapään kautta.


Painonpudotusprojektin aloituksesta on reilu muutama vuosi. Paino on pysytellyt siinä 75 kg:n tuntumassa, välillä nousten pahimmillaan 78 kiloon. En ole kuitenkaan päästänyt sitä yli maagisen 80 kilon rajan, enkä loppuelämäni aikana aiokkaan päästää.

Eniten tässä vituttaa se, että se energsyys, itsevarmuus ja terveellinen fiilis on kadonnut kokonaan. Vaikka paino pyörii pääasiallisesti tuossa samassa, silti tuntuu kuin olisin monta vaatekokoa isompi. Läskini tuntuvat lilluvan enemmän, vaikkei niitä varmaan oikeasti ole yhtään sen enempää, kuin pari vuotta sitten. 

Muistan sen ihanan tunteen, sen endorfiinihuuman salilla käymisen jälkeen! Sen hyvän kevyen olon kun söi terveellisesti ja puhtaasti. Haluan sen takaisin!

Sivuseikkana mainittakoon, että mua vituttaa myös yli kaiken nämä mun älyttömän järkyttävät "bingosiivet". Allit ovat edelleen yhtä järkyttävät, ettei jopa järkyttävämmät kuin koskaan ennemmin. En edelleenkään kehtaa käyttää hihatonta paitaa, saatikka toppia ihmisten ilmoilla. Rajoittaa omaa itsetuntoa ah, niin ihanasti!



Näiden pintaraapaisu-ajatusten lisäksi sain noin kuukausi sitten niin jäätävän "egopönkityksen", ettei mitään rajaa. Noin puolen vuoden tapailun jälkeen entinen poikaystäväni istui alas ja kertoi minulle kasvotusten, kuinka häntä ei enää kiinnosta harrastaa seksiä samalla tavalla kanssani, kuin ennen (eli ei ollenkaan) minun kokoni vuoksi. Eksä kertoi myös, että häntä mietityttää, mitä muut ihmiset ajattelevat meidät nähdessään, ikäänkuin hän olisi ottanut huonomman naisen rinnalleen muihin tapailemiinsa naisiin verrattuna. Hän kertoi, että häntä häiritsee se, että olen "meistä se isompi" ja isompi isompi isompi isompi...ja samalla minussa olisi kuulemma niin paljon potentiaalia.  Voitte vain kuvitella miltä tuntui silloin.

Luonnollisesti dumppasin kyseisen idiootin.



Jotenkin kuitenkin nämä sanat kytevät tälläkin hetkellä mielessä, kuten myös vihan liekit. On sellainen fiilis, että VITTU! Muahan ei noin maahan lyödä! Haluan näyttää mitä se vitun idiootti menetti, ja toivon sydämeni pohjasta että hän joskus näkee saman minussa, minkä ystäväni, perheeni ja ennen kaikkea minä itse näen. AND HE WILL BUUUURRRRRNNNNNN!!!

Minä en todellakaan ole tämän arvoinen. Minä olen kunnon mimmi, huumorintajuinen, iloinen, avoin, sataprosenttista vaimomateriaalia, vastuullinen ja aika ajoin myös rento tyyppi! Sen lisäksi, vaikka kuka tuumais mitä, olen omasta mielestäni viehättävä, nätti ja puoleensavetoava NAINEN, joka ei todellakaan kaipaa rinnalleen noin lapsellista pojan rääpälettä. 

Osui ja upposi. Sain pontta kokeilla uudelleen sitä mikä kävi tutuksi aikoja sitten. Onneksi kyseinen idiootti oli vain sivu elämäni kirjassa ja se sivu on nyt lopullisesti käännetty. Aion keskittyä nyt vain ja ainostaan itseeni, enkä todellakaan etsiä parisuhteita, lähteä lauantai-iltana metsästämään kyliltä pippeliä, jos suoraan sanotaan, koska ei vittu kiinnosta. Nyt kiinnostaa MINÄ.

Minulla on ollut viimeisen puolen vuoden aikana myös selkäkipuja, joiden vuoksi olen käynyt fysioterapiassa. Fysioterapeuttini on ihana nainen, joka aina jaksaa muistuttaa, että sijoitus itseensä on paras sijoitus koskaan. Kaiken muun voi aina vaihtaa, mutta se kroppa joka minulle on annettu, on ainoa jonka tulen koskaan omistamaan. 

Kävin tänään katsastamassa uutta mahdollista salia. Pidin näkemästäni. Haluan edetä hitaasti mutta varmasti. Torstaina koitan vähintään juoksumattoa, lupaan sen itselleni. Karpannut olen kesälomani alusta lähtien, enkä aio luovuttaa.




ps. Oli se jätkä kyllä monella muullakin tapaa vitun idiootti, edelläkirjoitettu on vain esimerkki siitä paskamerestä, jossa lilluin valehdellen itselleni "kyllä hän minua rakastaa" viimeiset puoli vuotta. Pientä vihaa havaittavissa?